Pienestä isommaksi

Lauri täytti eilen 4 vuotta. Isännän kanssa illalla muisteltiin synnytystä. Makellehan se oli ensimmäinen synnytys jossa oli mukana ja tunnustihan tuo, että jännitti aivan kauheasti. Varsinkin kun yhtäkkiä tuli sali täyteen ihmisiä ja minua hoppuuteltiin ponnistamaan oikein porukalla. Pojan syke alkoi laskemaan ja lapsivesi oli vihreää. Heti kun pää oli syntynyt, alkoi elvytysporukka putsaamaan pojan hengitysteitä. Oli kerennyt nieleksiä lapsivettä johon oli tullut kakkaa. Kun poika syntyi, kiidätettiin hänet oitis kunnon elvytykseen ja happea saamaan hetkeksi. Make oli kuullut että poika oli itkenyt heti salin oven ulkopuolella ja tiesi että poika on kunnossa.

Nyt tuo samainen poika on niin virtainen, isinpoika. Joka paikassa isin mukana ja vain isi saa auttaa jos jossain apua tarvitsee. Jos lisätään sama neljä vuotta eteenpäin on poika jo koululainen ja vielä isompi. Sitte meillä ei oo enää pientä poikaa...Tämä on niin kamalaa, sydäntäraastavaa. En halua että nuo kasvaa kumpikaan isoksi. Mihin sitten mua enää tarvitaan? Vaikka pakko tunnustaa että aina ei jaksais tätäkään, toivoo että olisivat jo aikuisia ja pärjäisivät itse. Mut oikeesti, en halua niin.